Olipahan pakko taas kirjoittaa kun avasin tilapäisessä mielenhäiriössä ja alkavassa paniikissa aamupalaa syödessäni uusimman Urheilulehden (mainittakoon etten ole lehden tilaaja). Lehden jutut painottuvat paljolti eri lajien (lähinnä jääkiekko ja jalkapallo) valmentajien ja pelaajien sättimiseen tai podiumille nostamiseen, eikä siinä ole mitään väärää, mutta entäpä fyysinen valmennus? Eli nyt ei puhuta lajikohtaisesta valmennuksesta, pelikirjoista, tekniikkaharjoittelusta tai puolustusjärjestelmistä vaan itsensä urheilijan fyysisien ominaisuuksien kehittämisestä mahdollisimman korkealle tasolle omaa lajia ajatellen.
Vuosittain Suomessa järjestetään lukemattomia erilaisia leirejä ja kokoontumisia eri lajien valmentajille, mutta pääpiirteet ovat kuitenkin aina nimenomaan lajivalmennuksessa. On pakko ihmetellä suomalaisten urheilijoiden fysiikan "erilaisuutta"/tasoa (eritoten tietyissä lajeissa) verrattuna muun maailman urheilijoihin. Kyse ei pitäisi olla ainoastaan suuresta otannasta urheilijoita (esimerkkinä nyt vaikkapa USA) jossa suureen määrään mahtuun enemmän synnynäisiä lahjakkuuksia. Kyse on yksinkertaisesti rahallisesta panostuksesta ammattimaiseen fyysiseen valmentamiseen, jota meillä Suomessa on valitettavan vähän!
On lukemattomia tarinoita lahjakkaista nuorista urheilijoista, jotka ovat "päässeet" laiminlyömään seurattua, tehokasta ja suunnitelmallista fyysistä harjoittelua nimenomaan oman "hyvyytensä" nimenomaan lajitaidollisuutensa ansiosta. Tässä vaiheessa tuleekin esiin juuri aikaisemmin mainitsemani taidon ja fyysisen harjoittelun elintärkeä symbioosi. Molempien tulisi ruokkia toinen toistaan ja edistää urheilijan etenemistä kohti yhtä ja ainoaa tavoitetta, tulla lajissaan niin hyväksi kuin mahdollista. Samat lahjakkaat pelaajat kärsivät aikuisiällä lukemattomista vammoista, joista valitettavasti osa johtuu vain ja ainostaan vajaasta tai puutteellisesta fyysisestä harjoittelusta nuoruusiällä ja mahdollisesti myös myöhemmällä iällä. Surullista on myös miten vaikutukset tuovat esiin tiettyjen lajien pelaajien (esimerkkinä vaikkapa koripallo) fyysiset erot. Uskallan väittää että aika moni USA:lainen nuori lukiossa opiskeleva koripalloilija pärjäisi mainiosti vaikkapa maamme yleisurheilussa (esim. pituushyppy). Verratessa pelaajia keskenään, erilaista ruumiinrakennetta ei voi selittää pelkästään hyvällä geeniperimällä. Kyse on systemaattisen ja tavoitteellisen fyysisenharjoittelun aloittamisesta jo juniori-iällä. Lisäksi yhtään ei voi väheksyä myöskään urheilijalle spesifisti rakennetun ruokavalion ja ravinnon merkitystä. Tällä tavallako me harjoitutamme täällä kotimaassamme lupaavia nuoria urheilijoitamme?
Valitettavan monessa lajissa, lajiliitossa ja seurassa on "vanhojen hyvien aikojen" unelmoijia, joiden ajatusmaailmaan ei mahdu se, että lajivalmennuksessa voisi olla useampia eri valmennussisältöihin erikoistuneita valmentajia jo junioritasolta lähtien. Karrikoidusti ajatellaan että turhaan 14-15-vuotiaat harjoittelvat "punttiharjoittelua" jonkun nimenomaan siihen palkatun valmentajan johdolla kun sitä penkkiä ja kyykkyä on väännetty seuravalmentajan johdolla viimeiset 20-vuotta niin tehdään niin jatkossakin. Tällainen ajatusmalli tappaa jo heti alkuunsa idean monipuolisemmasta harjoitussuunnitelmasta. Mitäpä veikkaat, kuinka paljon erilaisia vammoja saataisiin ennalta ehkäistyä kun joukkueella/seuralla olisi ns. fyysinen valmentaja, jonka erikoistumisena olisi keskittyä kehittämään fyysiset harjoitteet siten että ne tukisivat urheilijan kehittymistä (huom. jokaiselle yksilöllisesti!) ja terveyttä lajin vaatimille tasoille?
Varmasti suurimmaksi osaksi juurikin näiden "erikoisvalmentajien" puuttuminen johtuu seurojen ja joukkueiden budjeteista, mutta onpahan vaan mielenkiintoista, että mikäli maamme urheilujohtoon palkataan erityinen työryhmä kehittämään Suomen huippu-urheilun nousemista korkeammalle kansainväliselle tasolle, meillä on edelleenkin järkyttävä määrä vapaaehtoisia "ilmaisia" valmentajia (suurimmaksi osaksi vanhemmat ja nuoret), jotka rakentavat pohjaa tulevaisuuden lupauksillemme juokkueidensa/lajiensa harjoituksissa ja varsinaisten ammattivalmentajien ryhmä loistaa poissaolollaan. Ajatukset tulisikin kääntää pidemmälle tulevaisuuteen. Olisi fiksua panostaa oikeasti järkevään suunniteltuun juoniori valmennukseen pitkällä tähtäimellä, johon alusta asti kuuluvat niin ravinnon, lihashuollon kuin fyysisen harjoittelun oikeanlainen ohjeistaminen. Lisäksi uskallan väittää, että sijoittaminen ns. fyysiseen valmentajaan tulee maksamaan itsensä monin kertaisesti takaisin jokaiselle joukkueelle/seuralle jo yllättävän nopeassa ajassa.
Kun seuraavan kerran ajat pientä tulevaisuuden huippu-urheilijaa harjoituksiin niin kysy itseltäsi, minkälainen on nimenomaan joukkueen/seuran/yksilön fyysisen valmennuksen laita? Mennäänkö sieltä mistä aita on matalin, mennäänkö vähän sinne suuntaan vai onko harjoittelu oikeasti ammattimaisen suunniteltua ja perusteltua, jossa jokaisen urheilijan yksilölliset erot (vahvuudet ja heikkoudet) otetaan huomioon ja niitä pyritään parhaimmalla mahdollisella tavalla kehittämään?
Mukavaa marraskuun alkua kaikille lukijoille!
-Hannu
perjantai 28. lokakuuta 2011
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
Trapezitaiteilua ja hieman venäläistä rulettia!
Kun liikuntaa ammatikseen ohjaava ihminen sairastuu, on järjenlähtö lähellä...nimittäin ainakin ihmisen lähipiirillä. Tämä ihminen kun ei nimittäin olekaan aivan tavallinen kestettävä flunssaisena. Seinät alkavat kutistua ympärillä ja keho huutaa pääsyä fyysiseen toimintaan. Teeveen katselu on ehdottomasti kielletty, mikäli kuvaruudussa sattuisi olemaan vähääkään fyysisyyteen viittaavaa toimintaa, (action leffat ovat niitä vaarallisimpia!) niin jo lihakset alkavat jännittyneesti valmistautua kuviteltuun suoritukseen ja henkilö pyörii tuskaisena sohvalla (pahimmassa tapauksessa lattialla) yrittäen lieventää vieroitusoireita keinolla millä hyvänsä. Tuntuu ehkä todella hullulta ihmisestä, joka ei liiku ammatikseen, mutta uskompa että vastaanvanlaista kokemusta ei tarvitse kaukaa hakea liikunta-alan ihmisten parista. Itselläni treenaamattomuus vaikuttaa vahvasti myös psykeen toimintaan...eli treenaamattomana en suorittele seuraani kenellekään, heh heh!
Ongelmaksi tällainen liikunnallinen addiktio muodostuu kun kehon oikeasti pitäisi antaa levätä. Pahimmassa tapauksessa on edessä sydämen "pilaaminen" sydänlihastulehduksella ja koko uran heittäminen roskakoriin. Tehdäämpä pieni ajatusleikki: otetaan ihminen joka on vahvasti tulos-orientoitunut, määrittää omaa minäänsä paljolti työnsä tekemisen kautta ja on kaiken lisäksi hurahtanut liikkumaan aktiivisesti useita kertoja viikossa ja jopa päivässä (ja kyllä kyseinen määrittely pätee varmasti osittain meikäläiseen, mutta nyt en hae tässä sitä). Koetappa saada kyseisenlainen henkilö pysymään paikallaan tarpeeksi pitkään ja ymmärtämään oikeasti levon merkitys, ei ole helppoa ei (rakas vaimoni voi myös todistaa tämän allekirjoittaneen kannalta, heh heh!)
Amattikseen ihmisiä liikuttavan ja erittäin fyysistä työtä tekevän ihmisen elämä on eräänlaista taitelua ohuella trapezilla, jossa turvaverkon alle laittaminen on jokaisen henkilökohtaisella vastuulla. Kun sairastuu on usein ongelmana ei ainoastaan yksi vaan useamman asian järjestely. Ensimmäisena nousee sijaisen järjestäminen poissaolon ajaksi ja myös huoli tulojen saamisesta kipeänä olessa, toinen on huono omatunto (kyllä uskokaa tai älkää, minä ainakin kärsin tästä) peruuntuneista ohjausajoista tai tunneista, kolmas on varsinkin pt:llä työmäärän siirtyminen eteenpäin, eli tietoisuus siitä että hommat vaan kasvavat mitä pidempää olet poissa (tämä toki sopii ammattiin kuin ammattiin), myös palautuminen täytyy ottaa huomioon eli heti viikon räkälensusta parannuttuaan on tuskin viisasta lähteä hyppimään ja pomppimaan sata lasissa ja tietenkin neljäntenä se tuskallinen via dolo rosa...liikkumatta oleminen!
Mitenköhän tuon levon ja sen fiksuuden saisi jurrutettua omaan kroppaan tai siis tarkemminkin tuonne korvien väliin? Toki pidän tarkat lepopäivät joka viikko ja periodisoin myös omat treenini asiakkaiden harjoitteluiden lisäksi, mutta kun sairaus iskee tuntuu kuin sitä yrittäisi lentää betoni möhkäleet molemmissa jaloissa...eli ensinnäkin jo betonin jaloissa oleminen osoittaa ettei hommassa ole järjen hitustakaan. Älytöntä, mutta niin todellista. Onneksi meidän perheessä on aina vuorotellen toinen fiksumpi osapuoli jarruttelemassa turhia menohaluja...eli voinkin tunnustaa että myös itselläni on myös maailman paras henkilökohtainen ohjaaja, eli oma vaimoni! :)
Eli siis, miten järkevää on pelata elämällään venäläistä rulettia, vetää tunteja kuumeessa tai ohjata asiakkaita puolikuntoisena tai kipeänä? Yksin kertainen ja ainoa oikea vastaus: EI MITÄÄN! Tuskin kuitenkaan kukaan on niin adiktoitunut liikkumiseen että on valmis yhden tai muutaman (huomaa: huonon puolikuntoisena/kipeänä vedetyn diipadaapa) treenin/tunnin takia riskeeraamaan terveytensä, tulevaisuutensa ja pahimmassa tapauksessa koko uransa liikkumisen parissa. Itse en tuohon ainakaan lähde, sitä patsi samalla jokainen ohjaaja voi muistuttaa sekä itseään että kiivaasti tunneille/ohjaukseen pääsyä odottavia asiakkaita siitä, että hyväähän kannattaa aina odottaa...ja parasta vaikka sitten vähän pidempääkin :)
Mukavia treenihetkiä kaikille!
-Hannu (liikuntamajakka@gmail.com)
Ongelmaksi tällainen liikunnallinen addiktio muodostuu kun kehon oikeasti pitäisi antaa levätä. Pahimmassa tapauksessa on edessä sydämen "pilaaminen" sydänlihastulehduksella ja koko uran heittäminen roskakoriin. Tehdäämpä pieni ajatusleikki: otetaan ihminen joka on vahvasti tulos-orientoitunut, määrittää omaa minäänsä paljolti työnsä tekemisen kautta ja on kaiken lisäksi hurahtanut liikkumaan aktiivisesti useita kertoja viikossa ja jopa päivässä (ja kyllä kyseinen määrittely pätee varmasti osittain meikäläiseen, mutta nyt en hae tässä sitä). Koetappa saada kyseisenlainen henkilö pysymään paikallaan tarpeeksi pitkään ja ymmärtämään oikeasti levon merkitys, ei ole helppoa ei (rakas vaimoni voi myös todistaa tämän allekirjoittaneen kannalta, heh heh!)
Amattikseen ihmisiä liikuttavan ja erittäin fyysistä työtä tekevän ihmisen elämä on eräänlaista taitelua ohuella trapezilla, jossa turvaverkon alle laittaminen on jokaisen henkilökohtaisella vastuulla. Kun sairastuu on usein ongelmana ei ainoastaan yksi vaan useamman asian järjestely. Ensimmäisena nousee sijaisen järjestäminen poissaolon ajaksi ja myös huoli tulojen saamisesta kipeänä olessa, toinen on huono omatunto (kyllä uskokaa tai älkää, minä ainakin kärsin tästä) peruuntuneista ohjausajoista tai tunneista, kolmas on varsinkin pt:llä työmäärän siirtyminen eteenpäin, eli tietoisuus siitä että hommat vaan kasvavat mitä pidempää olet poissa (tämä toki sopii ammattiin kuin ammattiin), myös palautuminen täytyy ottaa huomioon eli heti viikon räkälensusta parannuttuaan on tuskin viisasta lähteä hyppimään ja pomppimaan sata lasissa ja tietenkin neljäntenä se tuskallinen via dolo rosa...liikkumatta oleminen!
Mitenköhän tuon levon ja sen fiksuuden saisi jurrutettua omaan kroppaan tai siis tarkemminkin tuonne korvien väliin? Toki pidän tarkat lepopäivät joka viikko ja periodisoin myös omat treenini asiakkaiden harjoitteluiden lisäksi, mutta kun sairaus iskee tuntuu kuin sitä yrittäisi lentää betoni möhkäleet molemmissa jaloissa...eli ensinnäkin jo betonin jaloissa oleminen osoittaa ettei hommassa ole järjen hitustakaan. Älytöntä, mutta niin todellista. Onneksi meidän perheessä on aina vuorotellen toinen fiksumpi osapuoli jarruttelemassa turhia menohaluja...eli voinkin tunnustaa että myös itselläni on myös maailman paras henkilökohtainen ohjaaja, eli oma vaimoni! :)
Eli siis, miten järkevää on pelata elämällään venäläistä rulettia, vetää tunteja kuumeessa tai ohjata asiakkaita puolikuntoisena tai kipeänä? Yksin kertainen ja ainoa oikea vastaus: EI MITÄÄN! Tuskin kuitenkaan kukaan on niin adiktoitunut liikkumiseen että on valmis yhden tai muutaman (huomaa: huonon puolikuntoisena/kipeänä vedetyn diipadaapa) treenin/tunnin takia riskeeraamaan terveytensä, tulevaisuutensa ja pahimmassa tapauksessa koko uransa liikkumisen parissa. Itse en tuohon ainakaan lähde, sitä patsi samalla jokainen ohjaaja voi muistuttaa sekä itseään että kiivaasti tunneille/ohjaukseen pääsyä odottavia asiakkaita siitä, että hyväähän kannattaa aina odottaa...ja parasta vaikka sitten vähän pidempääkin :)
Mukavia treenihetkiä kaikille!
-Hannu (liikuntamajakka@gmail.com)
lauantai 15. lokakuuta 2011
Saanko esitellä, suurin vastustajasi...sinä itse!
Kunnon kohottaminen, painon pudottaminen, lihasmassan kasvattaminen, kehon kiinteyttäminen, lihastasapainon parantaminen ja kaikkea muuta mahdollista maan ja taivaan väliltä. Ihmisillä on useita tavoitteita aloittaessaan (ja miksei jatkaessaankin) liikkumista ja urheilua. Tavoitteet ovat erittäin tärkeitä, eikä pelkästään motivaation luojina vaan myös harjoittelun suunnittelua silmällä pitäen. Kun ensimmäinen tavoite on saavutettu on aika siirtää katse kohti uutta tavoitetta/tavoitteita.
Matka tavoiteen löytämisestä/asettamisesta siihen pisteeseen, jossa esimerkiksi tehdyllä ohjelmalla/suunnitelmalla aloitetaan harjoittelu, ei ole kovin pitkä. Menen salille, kerron treenarille että nyt pistetään mies kondikseen (yleensä jokainen ihminen on jo valmiiksi miettinyt tavoitteensa mikä tahansa se sitten onkaan). Saan opastuksen, jotta voin turvallisesti ja säännöllisesti suorittaa vaadittavat/tarpeelliset toimenpiteet tavoitteeni saavuttamiseksi. Suoritan joka viikko säännöllisen kuuliaisesti ohjelmaani, elän lähes askeettista elämään ja poistan ulkopuoliset häriötekijät elämästäni. Perheeni huutelu ei minua kosketa kun hikoilen, tietokone pölyttyy nurkassa ja facebook kaverini lulevat minun suuttuneen tai muuttaneen ulkomaille kun en vastaa jätettyihin viesteihin! Ja...hei, eihän se tainnutkaan ihan noin mennä!
Ohjaajan näkökulmasta ongelmana ei useinkaan ole se että ohjelma, jolla asiakas harjoittelee olisi jotenkin huono. Ongelmana on se että tuon jokaisen ihmisen arkkivihollisen (siis me itse) taltuttaminen onkin paljon hankalampaa kuin hyvän treeniohjelman tekeminen. Olisi tietenkin mahdollista hyppiä asiakkaiden ikkunoiden takana vahtimassa tuleeko kotiohjelmat tehtyä ja ostoskoriin valittua aina kaupassa käydessä oikeanlaiset tuoteet, mutta mitä järkeä siinä olisi.
Jokaisen treenaajan pahin vastustaja on treenaaja itse. Tuntekaa pistos sydämissänne oi te armottomat hikoilijat ja punaposkiset punnertajat, jotka käytte treenaamassa joko ryhmäliikuntatunneilla tai itsenäisesti. Nyt on aika ottaa vanha kunnon "oikeuden antaja"=pesäpallomaila käteen ja hiutaista kunnari olkapään päällä istuvaa vetelyspirua pallona käyttäen. Nyt on aika mennä sieltä mistä aita on vielä normaaliakin korkeampi (sinne alapuolelle muurataan betonia ihan houkutuksen varalta vain!)!
Siis ihan oikeasti! Me (ohjaajat) olemme niitä joilla on käsissään avaimet lukkoihin, joita te rakkaat asiakkaat kannatte, mutta meidän ei ole tarkoitus avata niitä puolestanne. Opetamme kyllä tekniikan, mutta varsinainen avaimen kääntäminen ja toiselle puolelle astuminen jää sinun tehtäväksesi...nyt kysyn yhden ainoan kysymyksen:
OLETKO VALMIS? :)
-Hannu
Matka tavoiteen löytämisestä/asettamisesta siihen pisteeseen, jossa esimerkiksi tehdyllä ohjelmalla/suunnitelmalla aloitetaan harjoittelu, ei ole kovin pitkä. Menen salille, kerron treenarille että nyt pistetään mies kondikseen (yleensä jokainen ihminen on jo valmiiksi miettinyt tavoitteensa mikä tahansa se sitten onkaan). Saan opastuksen, jotta voin turvallisesti ja säännöllisesti suorittaa vaadittavat/tarpeelliset toimenpiteet tavoitteeni saavuttamiseksi. Suoritan joka viikko säännöllisen kuuliaisesti ohjelmaani, elän lähes askeettista elämään ja poistan ulkopuoliset häriötekijät elämästäni. Perheeni huutelu ei minua kosketa kun hikoilen, tietokone pölyttyy nurkassa ja facebook kaverini lulevat minun suuttuneen tai muuttaneen ulkomaille kun en vastaa jätettyihin viesteihin! Ja...hei, eihän se tainnutkaan ihan noin mennä!
Ohjaajan näkökulmasta ongelmana ei useinkaan ole se että ohjelma, jolla asiakas harjoittelee olisi jotenkin huono. Ongelmana on se että tuon jokaisen ihmisen arkkivihollisen (siis me itse) taltuttaminen onkin paljon hankalampaa kuin hyvän treeniohjelman tekeminen. Olisi tietenkin mahdollista hyppiä asiakkaiden ikkunoiden takana vahtimassa tuleeko kotiohjelmat tehtyä ja ostoskoriin valittua aina kaupassa käydessä oikeanlaiset tuoteet, mutta mitä järkeä siinä olisi.
Jokaisen treenaajan pahin vastustaja on treenaaja itse. Tuntekaa pistos sydämissänne oi te armottomat hikoilijat ja punaposkiset punnertajat, jotka käytte treenaamassa joko ryhmäliikuntatunneilla tai itsenäisesti. Nyt on aika ottaa vanha kunnon "oikeuden antaja"=pesäpallomaila käteen ja hiutaista kunnari olkapään päällä istuvaa vetelyspirua pallona käyttäen. Nyt on aika mennä sieltä mistä aita on vielä normaaliakin korkeampi (sinne alapuolelle muurataan betonia ihan houkutuksen varalta vain!)!
Siis ihan oikeasti! Me (ohjaajat) olemme niitä joilla on käsissään avaimet lukkoihin, joita te rakkaat asiakkaat kannatte, mutta meidän ei ole tarkoitus avata niitä puolestanne. Opetamme kyllä tekniikan, mutta varsinainen avaimen kääntäminen ja toiselle puolelle astuminen jää sinun tehtäväksesi...nyt kysyn yhden ainoan kysymyksen:
OLETKO VALMIS? :)
-Hannu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)